Sukupuolineutraalit siunaukset Euroopan historiassa

Modernien kirkkojen seremonioissa ei ainakaan virallisesti suoriteta samaa sukupuolta olevien parien siunauksia. Vaikka pariskunta olisi sitoutunut rakastamaan toisiaan. Vaikka kirkon uskonopit olisivat tärkeitä molemmille. Luterilaisen kirkon kinastellessa siitä saako heidän tiloissa vihkiä homopareja, jää taustalle idea sellaisten parien siunaamisesta. Sitä ehdotetaan kompromissina, jotta avioliitto jää vain yhden miehen ja yhden naisen välille. Samaa sukupuolta olevat ostoskeskukset saisivat vain siunauksia. Näin kaikki tietävät mitä avioliitto tarkoittaa sanana eivätkä ihmiset mene sekaisin. Jos sanan merkitys muuttuu sukupuolineutraaliksi, niin seuraavaksi miehet menevät naimisiin taulutelevisioiden kanssa. Väittely jatkuu varmasti monta vuotta.

Siinä sivussa joku aina mainitsee, että jopa homoparien siunaaminen rikkoisi kirkon perinteitä ja periaatteita. Mikä varmasti pitää paikkansa Suomen evl.luterilaisen kirkon kohdalla. Mutta mies- ja naisparien siunaaminen ei ole uusi juttu Euroopan kirkoille.

Same-sex Unions in Premodern Europe (kirj. John Boswell) esittelee vähemmän tunnettuja historiallisia liturgioita. Opastekstejä kirkollisien seremonioiden suorittamisesta on löytynyt Välimeren rannoilta aina slaavilasiin seurakuntiin asti. Satoja vuosia sitten seurakunta kokoontui juhlistamaan samaa sukupuolta olevien liittoa. 900-luvulta 1500-luvulle kestävän aikakauden aikana eiheteropareja kohdeltiin meitä hämmästyttävällä hartaudella. Säilyneissä teksteissä on myös turvallisemmalta kuulostavat heteroparien juhlistamiset. Näiden ansiosta voidaan vertailla miten tärkeitä samaa sukupuolta olevien seremoniat olivat kirkoisssa.

Toimituksissa ei ollut radikaaleja eroja. Molempien parien oikeat kädet sidottiin yhteen alttarilla. Molemmissa korostetaan siveyden merkitystä. Molempien parien neuvottiin vannovan vala käsi Raamatun päällä. Joissain seremonioissa jopa heteropareja muistutetaan selibaatin tärkeydestä. Niin ne häät muuttuvat. Samaa sukupuolta olevien liittoja ei kuitenkaan kutsuttu avioliitoiksi esimodernissa maailmasssa. Miesparien siunaamisissa muistutetaan miespyhimyksistä, jotka mainitaan sopivasti pareina (Esim. pyhimykset Serge ja Bacchus).

Näitä modernin kirkossa syntisiltä vaikuttavia siunauksia voi yrittää tulkita vähemmän merkittävään suuntaan. Kaikki tekstit eivät selvinneet ehjänä 1300-luvun asenteista, jolloin homoseksuaalisuus oli laajalti niin paha synti, ettei sitä saanut edes mainita ääneen. Sinai Euchologion käsikirjoituksesta on revitty irti samaa sukupuolta olevien parien liturgia. Boswell osaa kuitenkin perustella miksi vastalauseet eivät kanna maalilinjalle asti. Mies- tai naisparien siunaamisia ei voi alentaa vain liiketaloudellisiksi sopimuksiksi, sillä samalla periaatteella myös heteroparien vastaavat liturgiat muuttuisivat pelkäksi bisnekseksi. Niissä käytetään samoja sanoja. Miesparien siunaamista ei myöskään voi muuttaa pelkäksi veljeyden (brotherhood, jne) tai henkisen veljeyden ylistämiseksi, sillä saman aikakauden vastaavissa heteroparien hääseremonioissa puhutaan samalla tavalla sisarsuhteen termeillä. Myös pelkän henkisyyden korostaminen ei selitä miksi kirkoissa siunattiin vain pareja eikä ryhmiä. Samoin seremonioiden tulkinta miesten välisinä verivaloina ei toimi, sillä kaikissa liturgioissa ei ole vereen liittyviä sanoja tai rituaaleja. Verivaloille oli olemassa omat rituaalit. Myös parin keskeisen uskollisuuden painottaminen viittaa vahvasti siihen, että siunaus on tarkoitettu vain ja ainoastaan heille.

Rituaaleissa puhutaan uskollisuuden puolisolle. Outoa puhetta jos he olivat vain veljiä. Kuitenkin historiallisessa kontekstissa tiedetään, että homoseksuaaleja pareja kuvailtiin veljiksi. Onpa säilynyt tekstejä joissa munkki on vihastunut miesparien siunaamisesta kirkossa, sillä hän näkee sellaisen toimituksen pahuutena. Kirkossa on messu, papin aamenet ja ehtoollinen, aivan kuin heteroparin häissä. Viimeistään tuomitsevien tekstien perusteella tulee selväksi mitä kirkoissa tehtiin.

Eri kulttuureilla oli eri merkityksiä samoille sanoille. Siksi asian tarkastelu on kaikkea muuta kuin yksioikoista. Boswell jaksaa aloittaa perustelut aina käännöstyön vaikeudesta ja kaikkein sopivimman konteksin löytämisellä. Työn tuloksena on vankka tuki sille ajatukselle, että homoseksuaaliset suhteet eivät olleet samanlainen sanomaton synti kuin nykyisessä maailmassa. Hän muistuttaa, että esimodernissa Euroopassa samaa sukupuolta olevien parisuhteet olivat tietenkin erilaisia. Olihan koko yhteiskunta arvomaailmaltaan kuin toisesta maailmasta verrattuna nykyiseen menoon.

Joissain nykymaailman kristityissä piireissä kauhistellaan homoparien olemassa oloa, mutta samalla unohdetaan miten vakavasti alkukirkot ottivat avioerojen tuomitsemisen. Toisaalta kristinuskon alkutaipaleella ei otettu avioliittoa tärkeänä asiana. Kiinnostus nousi vasta valta-aseman vankistuessa. Same-sex Unions in Premodern Europe opettaa kaikille jotakin. Pelkästään heteroparien avioliittorituaalien monimuotoisuus on lukemisen arvoista. Kuten myös käsitykset siitä mitä avioliitto on ja miksi mies ja nainen sellaiseen haluaisivat seilata. Avioliitto ja rakkaus eivät aina kuuluneet yhteen.

Boswell matkusti ympäri Eurooppaa näiden vanhojen tekstien perässä. Kirjan tyyli on raskaan akateeminen. Jokaisen sivun alareunassa on viitteitä ja tarkennuksia käännöksistä tai nippelitietoa historiasta. Pahimmillaan/parhaimmillaan puolet sivusta on viitteitä. Lukemiseen menee useampi ilta, mutta se on ehdottomasti sijoitetun ajan arvoista aherrusta.