Inkvisitio, kuka kantaa vastuun? Osa V

Edellisessä osassa päästiin Espanjan inkvisition huipuille. Vallankahvassa olevan inkvisiittorit nauttivan kansan suosiota. Outo kultti nimeltään luterilaisuus levisi Euroopassa. Inkvisitio tarkkaili maahanmuuttoa (ei teologista kinastelua) ja samalla uskonnon puhdasoppisuutta. Maahanmuuttokriittisyys perustui enemmän siihen, että valtion edustajat halusivat palveluksia katoliselta kirkolta. Espanjaan muutti 1500-luvun aikana paljon ranskalaisia. Heidän mukana tuli hugenottien uusia teologisia tuulahduksia. Sisämaassa asuvat pienet muslimiyhteisöt eivät olleet uhka, mutta jatkuva epäilyjen kohde inkvisition toimistoissa. Philip III:sen vallan alla saatiin läpi laki muslimiyhteisöjen (jotka oli pakkokastettu kristityiksi kauan sitten) pakkokarkoituksesta pois Espanjasta. Koko tapahtumasarjaa vuonna 1609 kuvaa parhaiten termi etninen puhdistus. N. 300´000 ihmistä lähetettiin Gibraltarin eteläpuolelle turkkilaisten käsiin.

Mutta kulman takaa ilmeni ongelmia. Espanjalaiset "puhtaat" kristityt eivät ilahtuneet pakkomuutosta, sillä muslimiyhteisö oli rauhallinen, tuottoisa ja hyvä työvoima. Olivatpa jotkut olleet hyviä kristittyjä. Tavallinen kansa ei niellyt anti-muslimipropagandaa. He tiesivät ettei pamfeleteissa levitetyt kauhutarinat pitäneet paikkaansa. Kirkon ja valtion arvovalta ei ollutkaan enää täysin puhdas. Kruunu halusi valvoa kansan ajatuksia. Valvonta tehtiin inkvisiittoreiden työllä. Samalla valtottiin mitä kansalaiset tekevät makuuhuoneissa. Sodomia (homoseksuaalisuus), eläimiin sekaantuminen ja kaksinnaiminen johtivat inkvisition kuulusteluihin. Näihin rikoksiin perehdyttiin niin maallisissa kuin kirkon oikeudenkäynneissä.

Kaikkien näiden paheiden rinnalla oli myös noituus. Espanjan inkvisitiossa oli käsitelty noituusepäilyjä, mutta Euroopan muista inkvisitioista poiketen Espanjassa tehtiin selväksi, ettei sellainen hulluus sovi inkvisition alaisuuteen. Saksassa ja Ranskassa maalliset ja kirkon edustajat varoittivat kansaa noitien vaarallisuudesta. Vainoharhaiset ja taikauskoiset alkoivat syyttelemään toisiaan mitä oudoimmista paranormaaleista rikoksista. Espanjassa inkvisiittori Alonso Salazar y Frías taisteli muiden inkvisiittoreiden kanssa. Hän vaati, ettei noitia pidä polttaa, eikä noituusepäilyihin tuhlata aikaa. Eikä niin enää tehtykään koskaan Espanjassa. Alonso ei uskonut, että puheet noituudenharjoittamisesta pitivät paikkansa. Skeptikko?

1600-luvun aikana Espanja jäi jälkeen muista Euroopan maista. Englanti, Hollanti, Ranska ja Saksa kasvattivat varallisuutta ja valtaa. Espanjan kulta-arkut kevenivät. Armeija heikkeni. Espanjan ahdinko sai kaksi selitystä:

1) Maasta karkotetut kansanosat olivat muuttaneet ratkaisevalla tavalla talouden kehitystä huonompaan suuntaa.

2) "Veren puhtautta" ylläpitävät lait siitä kuka pääsee virkoihin rajoittivat niiden täyttymistä pätevillä miehillä. Uskolliset, oppineet ja taitavat juutalaiset jätettiin systeemin ulkopuolelle pelkän etnisyyden perusteella.

Veren puhtautta ylläpitäviä lakeja yritettiin kumota pariin otteeseen 1600-luvulla. Yritykset epäonnistuivat. Kirkon ja valtion sisältä kuului loogisia argumentteja lakeja vastaan. Jos kristinuskon tarkoitus oli tuoda kaikki kansat Herran luokse, niin Espanjassa ylläpidetyt rajoitukset olivat kristinuskon vastaisia. Jos lakien kirjain esti palkkaamisen juutalaisen perimän perusteella, niin tiukan tulkinnan mukaan juuri kukaan ei ollut enää kelpoinen virkoihin. Monen espanjalaisen sukupuusta löytyi juutalaisia.

Inkvisition pitäisi tarkastaa yksilöiden uskomukset, ei heidän sukupuita.

Näiden kysymysten edessä alkoi inkvisition luhistuminen.

Vuonna 1700 Espanjan kuningas oli Charles II, lapseton ja kuolemassa. Valtaistuinta oltiin täyttämässä Itävallan ja Ranskan ehdokkailla. Valtataistelun (loads of drama and diplomatic fighting) tuloksena Espanjaan marssi Ranskasta nuori kuningas Philip V. Hän saapui Madridiin helmikuussa 1701. Vastoin edellisiä kuninkaallisia seremonioita, hän ei osallistunut inkvisition järjestämään auto de fé katumustilaisuuteen. Philip V ei vedonnut kiireisiin tai ollut tietämätön kutsusta. Hän kieltäytyi tulemasta paikalle. Tämä oli merkki siitä mitä oli tulossa.

Philip ei asettanut kieltoja tai määräyksiä inkvisitiolle. Juutalaisuutta edistävät miehet heitettiin vanhaan tyyliin linnaan. Harhaoppeja opettavat saivat parhaimmissa tapauksissa julkiset katumusharjoitukset ja nimensä kirkkojen häpeätauluille. Huonoimmissa tapauksissa kärysi.

Ranskasta tuotu hallitsemistapa oli kuitenkin uhka inkvisitiolle instituutiona. Philip V ei suostunut edes harkitsemaan sitä, että katolisen kirkon edustajat alkaisivat antamaan suosituksia tai käskyjä hänen hovissa. Myös seuraaja Charles III teki selväksi, että Espanjan hallitseminen kuului vain ja ainoastaan kruunulle. Ei kirkolle. He eivät aikoneet lopettaa inkvisition toimintaa. Ainoastaan muuttaa sen maallisen vallan instrumentiksi. Olihan inkvisitio todistanut vuosisatojen ajan olevansa varsin pätevä tietynlaisten ihmisten metsästämisessä. Se oli aina hyödyllinen taito myös kuninkaiden hoveissa.

Valaistumisen myötä valtaapitävät alkoivat nähdä, ettei kansakunnan hallitsemiseen tarvittu roomalais-katolista kirkkoa. Yksilönvapaus, uskonvapaus, perustuslaillinen monarkia ja muut radikaalit ideat levisivät Euroopassa. Inkvisiittorit taistelivat niitä vastaan parhaansa mukaan. Samainen taistelu harhaoppeja vastaan sai inkvisition näyttämään espanjalaisten silmissä liian itsenäiseltä. Liian paljon Rooman kätyriltä. Varsinkin liian ystävälliseltä jesuiittoja kohtaan, jotka olivat nyt vihattuja.

1768 ja 1770 Espanjan lakiin kirjattiin rajoituksia inkvisition toimista. Inkvisitio ei saisi kieltää kirjoja vain omien makujen mukaan. Kieltoja pitäisi ensin anoa kruunulta. Samoin inkvisiittoreja kehoitettiin keskittymään vain uskonoppeihin.

1700-luvun lopulla Toledossa järjestettiin vain kolme tai neljä kuulustelua vuodessa. Aikaisemmin niitä järjestettiin yli 200 vuodessa. 1700-luvulla käsittelyjä Espanjassa oli n. 4000 kappaletta. Niistä vain 10 prosenttia tarkasteli juutalaisuutta tai protestanttisuutta. Tästä voidaan päätellä, että inkvisiittorien päivätyö keskittyi enemmän tavallisten moraalirikkomusten nuhteluun (seksiä). Vain neljä tapausta johti polttamiseen. Roviot sytytettiin vuosina 1714, 1725, 1763 ja 1781. Viimeisimmässä tapauksessa inkvisiittorit tuomitsivat näkyjä nähneen naisen kuolemaan. Maria de los Dolores Lopez sanoi olevansa vuoropuhelussa itse Neitsyt Marian kanssa. Samoin Lopez oli osallistunut miljoonien sielujen vapauttamiseen kiirastulesta.

Ranskan vallankumous aloitti muutokset myös Espanjassa. Espanja ja Ranskan tasavalta ajautuivat sotaan keskenään. Nyt myös inkvisiittorien perheet ja heitä palvelevien perheet saivat kutsun osallistua sotaan. Aikaisemmin hallitsijat olivat suoneet heille vapautuksen. Sota maksoi. Rahaa haettiin mm. pakkolunastamalla ja myymällä inkvisition omaisuutta. Inkvisitio ei ollut enää taloudellisesti riippumaton laitos.

Sota eteni huonosti Espanjan kannalta. Kuningas Charles III joutui luopumaan kruunustaan. Kruunu päätyi Napoleonin kokoelmiin. Napoleonin veli asetettiin Espanjan valtaistuimelle. Uusi valta ei vihjaillut, että inkvisitio lakkautettaisiin. Sen sijaan Napoleonin valtakunta oli luopunut ateistisista aatteista. He rohkaisivat katolisen uskon asemaa Espanjassa. Pian inkvisition kokous julistikin, että katolinen usko oli Espanjan ainoa usko, myös pro-ranskalaisen hallinnon alaisuudessa. Bonabarte oli tyytyväinen. Heti ensimmäisten kontrollointiyritysten jälkeen Inkvistion johto kuitenkin ilmoitti, että paikallisten inkvisitio-oikeusistuimien pitäisi tukea vallankumouksellisia ja vaatia ranskalaisia poistumaan maasta. Napoleon saapui Espanjaan vuonna 1808. Hän laati useita julistuksia, joissa yhdessä määrättiin inkvisition oikeusistuimien lakkauttamista. Ne sekaantuivat maallisten oikeussalien toimintaan.

Joissain paikoissa määräys oli turha, sillä Napoleonin joukot olivat vallanneet inkvisiittoreiden linnat sodan melskeissä. Joukot olivat polttaneet kirjastot ja oikeusistuimien arkistot. Espanjalaisten ja ranskalaisten virtausten myrskytessä edestakaisin inkvisitio menetti jatkuvasti otettaan vallasta. Konservatiivit puolustivat katolisen uskon valtaa, jotta maa pysyy itsenäisenä. Liberaalit varoittivat inkvisition haittaavan vapauden ja edistyksen marssia.

Kiistelyä käytiin Espanjan uuden perustuslain laatimista miettivässä komiteassa. Lopulta vuonna 1812 hyväksytyssä perustuslaissa oli kohtia, jotka tekivät inkvisitiosta perustuslain vastaisen. Sen toiminta kiellettiin. Mutta kaikki ei sujunut aivan niin yksinkertaisesti. Inkvisitio palasi keskiaikaiseen toimintamalliin, eli piispat valvoivat heresioiden leviämistä. Nämä muutokset tulivat voimaan vain Ranskan valvomilla alueilla Espanjassa.

Espanjan ja Ranskan välinen taisto ei kuitenkaan ollut ohi. Ranskan Ferdinand VII palasi Espanjaan 1814. Hän kumosi uuden perustuslain. Inkvisition omaisuutta palautettiin. Fransisco Javier de Meir y Campillo nimitettiin inkvisiittorikenraaliksi. Tuhon partaalla keikkuva inkvisitio alkoi hyökätä kaikkien vihollisten kimppuun. Uusi lisäys vihollisten joukkoon oli rationalistinen filosofia, joka oli asteittain tuhonnut uskon absoluuttiset perustukset Espanjassa. Julistukset eivät kuitenkaan johtaneet entisten vuosisatojen kaltaisiin kampanjoihin juutalaisia, muslimeja tai harhaoppisia vastaan.

Espanjan talous oli kurjassa kunnossa sodan jälkeen. Kuningas Ferdidandin oli pakko hyväksyä perustuslaki, jotta vakaat olot johtaisivat elpymiseen. Näin inkvisitio lopetettiin maallisen lain voimalla toisen kerran Espanjassa. Inkvisiittoreiden omaisuutta myytiin toiseen kertaan. Mutta kirkko huomautti, että vain paavi voi lopettaa sen minkä paavi on aloittanut. Samoin konservatiiviset mielet eivät kadonneet minnekään. Joissain kaupungeissa perustettiin omat uskonpuhdistukset, joissa valvottiin sotavankien uskonnollista vakaumusta. Näitä inkvisitoita johti tohtori Miguel Toranzo, jonka johdolla suoritettiin Espanjan viimeinen harhaoppiin perustuva tuomio. Rusafan kaupungin koulujohtaja Cayetano Ripoll sai kunnian olla viimeinen inkvisition kouriin päätynyt harhaoppinen Espanjassa vuonna 1824. Tämä epäonninen mies oli päätynyt deismiin Ranskalaisessa vankilassa, eikä hän katolisten teologien kuulusteluissa tahtonut päätyä takaisin katolilaiseksi. Ripoll lähetettiin maallisen oikeuden eteen Valensiassa vuonna 1826. Oikeiston ja perusarvojen puolustamisessa kunnostautunut tohtori Toranzo sai onnitteluja onnistuneesta roviosta itse Valensian arkkipiispalta.

Vuonna 1829 paavi Pius VIII antoi myöntävän vastauksen kuningas Ferdidandin pyyntöön. Yli 300 vuotta kestänyt Espanjan inkvisitio lopetettiin lainvoimala helmikuussa 1830, kun Ferdinand vahvisti paavin määräyksen. Viimeinen niitti tehtiin vasta vuonna 1834 Ferdinandin lesken vihdoinkin virallisesti lakkauttaessa inkvisition.

Ihmiset saivat uskoa tai olla uskomatta hieman vapaammassa maailmassa. Enää katolisen kirkon oppiriidat eivät olleet perustelu kansalaisten vangitsemiseen. Vain aktiivinen ja radikaali saarna hallitsijaa kohtaan kiinnitti tuomioistuimien kiinnostuksen. Kuolemantuomioiden sijaan ihmisiä lähetettiin vankiloihin.

Olemassaolonsa aikana Espanjan inkvisitiota ohjattiin uskonnollisin perustein ja paikoitellen maallistuneiden kuninkaallisten määräysten mukaan. Ihmisten ennakkoluulot ja pelot sekoittuivat puritaanisuuteen. Modernin maailman tuomitsemien entisten sukupolvien raa'at menettelytavat eivät johtuneet pelkästään katolisesta kirkosta, tai pelkästään sekulaarien miesten valtataisteluista. Inkvisiittorien toiminta oli niiden yhdistelmää. Totuus on kuitenkin se, että inkvisiittorit tuomitsivat ihmisiä kuolemaan mm. "väärin uskomisesta." Vaikka tuomiot pantiin täytäntöön maallisissa oikeusistuimissa ja roviot sytyttivät kaupunkien viranomaiset, niin piispat ja paavit olivat alusta loppuun tietoisia siitä minkälainen kohtalo harhaoppeihin syyllistyneitä odotti.